jotain hyvää

Hiiohoi, mä en ostanut kaupungilta karkkia enkä edes löytänyt sieltä adonista poikaystäväksi. Oikeastaan en käynyt ihan keskustassa asti edes :D Toisella kertaa sitten. No ostin mä kuitenkin ruisleipää ja huonostihan siinä kävi. Mä söin ainakin seitsemän ruispala viipaletta ja pannariakin siihen päälle.... Olo on ihan kuin ilmapallolla ja ei tunnu kovinkaan hyvältä. Päätin kuitenkin pitkän kamppailun jälkeen olla oksentamatta ja kestää/kärsiä niin kuin mies!! 

Mua harmittaa, että piti niitä ruispaloja mättää naamaan niinkin monta, vaikka eihän mulla ollu enään edes nälkä. Niin ja sitä pannaria ei sovi unohtaa. Kuitenkin mul on aika hyvä mieli siitä, että en sortunut oksentamaan. Ehkäpä niiden leipien voimin jaksankin sitten vähän pidemmän lenkin.

Mul tuli jotenkin todella helpottunut olo siitä kun päätin, että nyt ei oksenneta. Ahdistus jotenkin kaikkosi ja jos saan raahattua itseni tänään sinne lenkille, on olo varmasti kuin voittajalla!Voi kuitenkin olla, että toi kylmä lenkkipolku ei olekaan tarpeeksi houkutteleva vaan jään mieluummin sohvalle tiiraileen telkkaria.

Toivottavasti mun hyvä olo jatkuis pitkään ja ens kerralla pystyisin jättämään ne loput 6 ruispalaa syömättä. Tämän onnelisuuden siivittämänä onki hyvä vääntää nupit kaakkoon, vähentää vaatteet minimiin ja aloittaa oma iltadisko!

ps. mun suklaanhimo ei kadonnut ruispaloja ahmimalla yhtään minnekkään ja nyt mun vähän pelottaa  että päätän kipaista lähi siwasta jotakin mässyyy.. nam nam

xxx

Sisältöä elämään?

Mä haluan suklaata! Sitä ihanaa fazerin uutta valkosuklaa juttua.... Nooooouuuuuuu!!!! Eilinen meni niin hyvin ja mähän oon jo voiton puolella. Mul on sitäpaitsi tänään vapaapäivä ja se tasan tarkoittaa sitä, että jos mä en  täytä sitä kaikella toiminnalla aamust iltaan, niin mä päädyn sit taas tuijotteleen pönttöä ja tyhjentämään itseäni sinne kyseenalaisin keinoin. Voisinpa mä vaan ottaa yhden palasen ja olla sen jälkeen tyytyväinen, mut ei, mä tarviin vähintään koko levyn.

Mä en oo vielä sortunut ja enkä mä haluaisikaan. Kammottaa jo nyt ajatella sitä hetkeä, kun kävelee vessaa kohti ja kamppailee mielessään siitä, pitäisikö vai eikö pitäis. Ennen vessaa tasekkaa itteensä isosta vartalopeilistä ja päätös on sillä selvä. Pitäää. Se on oikeasti ihan kamala tunne kun yrittää väkisin oksentaa. Se sattuu ja ennenkaikkea se on todella vastenmielistä ja ahdistavaa. Kenenkään ei pitäisi tuntea sellaista ahdistusta ja vastenmielisyyttä itteensä kohtaan. Ja kaikki se paha mitä siitä seuraa - hampaat hunonoee, naama turpoo, närästys, mahdollinen sydänkohtaus yms.- on vaan kirsikkana kakun päällä. Niin ja häpeä, se on pahin.

Mun pitäisi varmaan hankkia koira tai vaikkapa poikaystävä, niin saisin päiviini jotakin toimintaa. Mul on kyllä kaverita ja ystäviä riittämiin ja heidän kanssaa riittää kyllä tekemistä. Mä vaan olen niin laiska lähteen kotoa johonkin, niin ne sitten useesti jää... Harmi, tiedän ja tosi typerääkin vielä. Olen oikeasti haaveillut koirasta todella pitkään ja aijon sellaisen vielä joskus hankkia. Meidän perheellä on aina ollut koira ja mä ooon pienestä asti tottunut elämään koiran kanssa. Se kuuluis ehdottomasti mun tämänhetkiseen arkeeni myös. Se varmaan myös terapiois mua :).  Ja sitten toi poikaystävä. Mul on kyllä ollu aina tapana pilata kaikki jutut sillä, että en ole tyytyväinen mihinkään. Mut nyt kun olen ollut tässä sinkkuna jo jonkun aikaa, tuntuu että oon ehkä kasvanu ja oisin valmis ihan oikeesti seurustelemaan ja jakamaan mun elämää. Yleensä mulle on riittäny mun ystävät ja riittää edelleen, mutta haluaisin kokea sen oikean seurustelun.

Eli työnalla tässä siis: hankkia poikaystävä, koira ja päästä eroon syömishäiriöistäni. Tossahan riittää jo hommaa joksikin aikaa, hahaha :D

Ehkäpä lähdenkin tästä kaupungille bongaileen mahdollsia poikaystävä ehdokkaita.... ja varmasti myös sitä ihanaa fazerin uutukaista (vain yhden palan verran!).

xxx

Toivoa paremmasta

Tänään on ollu tosi hyvä päivä ja tuntuu, että mun ahmimis kierre ois vähän niinku tältä erää taas selätetty. Toivoisin, että se ois ollu mun viimeinen, mutta se ois ehkä vähän liian optimistista. Tai eihän sitä ikinä tiedä, ku olenhan mä nyt päättäny lopettaa.

Tänään mä olen käyny pyöräileen ja sit kaupaassa. Hirveesti mun teki mieli ostaa karkkii ja suklaata ja pystyin jo kuvittelemaan itseni mättämään suklaata kaksin käsin suuni syövereihin, mutta mä en sortunut. Jeij, huraaaa!! Huraa jo ihan vaan senkin takia, että säästyi rahaa. Toi ahmimis jakso nimittäin keventää myös kukkaroo normaalia enemmän. Normaalisti mä olen aika kekseliäs ruoanvalmistuksen suhteen ja saan edullisesti valmistettua todella hyviä, terveellisiä ruokia, mutta silloin kun loputon nälkä on vallanut mun pään niin lautasen täyttää lähinnä rasvassa ja suolassa kärryytetyt ruoat. Lisukkeena puolikiloa, ei kasviksia, vaan esim. suklaata.

Mä hyötyliikun melko paljon, eikä esim kymmene km työmatka pyörällä tunnu musta yhtään millekkään. Silloin ku mä liikun niin kyl mä liikun ihan kunnolla ja nautinkin siitä tosi paljon. Mistäköhän se sitten johtuu, että vaikka mä nautin liikunnasta sitä suklaata ja syömistä enemmän, niin silti mä valitsen joskus monen viikon ajan syömisen, turvonneen olon, morkkiksen, oksentamisen, ahdistuksen. Mun pitäisi keksiä jokin keino estää tämä totaalinen romahdus. Mä en tiedä miten. Mä haluaisin takaisin sen ihmisen, joka ei laskenut kaloreita eikä rajoittanut syömistään. Ilman rajoituksia ei tullut myöskään romahduksia, retkahduksia.

Täl hetkel mun olo on mukava, jo ihan vaan senkin takia, ettei mun ole koko ajan nälkä. Tuntuu vapauttavalta pystyä ajattelemaan muutakin kuin ruokaa ja tehdä muutakin kuin syödä. Mä haluan tän hyvän olon jatkuvan. Mä oon onnellinen tästä päivästä

xxx

Piilossa

Ai vitsi mä vihaan näitä päivä, ku mulla on koko ajan loputon tarve ajatella ruokaa ja miten syön tai en syö. Turhauttavaa. Mun pitäis kai täyttää mun päivät kokonaan jollain, ettei mulle jäis aikaa ajatella syömisiäni. Tänä aamuna kun mä heräsin, näytin kauhealta, olo oli kauhea. Mun silmät ja oikeestaan koko kasvot huusi, että oon viettänyt koko eilisen kamppailen ahmimista ja oksentamista vastaan. Olin lievästisanottuna turvonnut... ei siitä sen enempää.

Mua ahdistaa, että joudun taas tavallaan aloittamaan alusta ja kaikki se hyvä, mitä oon kuluvina kuukausina tehnyt, tuntuu valuvan hukkaan vain viikossa. Ihan helvetin typerää!! En mä halua tätä. Miks mä oon kehittäny jonku tälläsen paskan olon ja tunteen ja tavan ja mielenhäiriön. En tiedä. Tai tavallaan kai tiedän...

Noin kolme vuotta sitten mä muutin toiselle paikkakunnalle. Mä muutin pois kotoa. Asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin. Ahdistuinko? Masennuinko? Koinko itseni huonoksi? En mä tiiä. Omasta mielestäni asiat oli ihan hyvin, normaalisti. Mut näin jälkeenpäin katsottuna, jokuhan siinä on pitänyt mennä vikaan kun mä aloin tehdä tämmöstä. Ehkä liian suuria muutoksia kerralla tai liikaa aikaa, tylsää. Hah, naurettavaa. Tai ei oikeastaan.

Mä olen kai perfektionisti, mitä tulee muhun itseeni ja tekemisiini. Tai oikeastaan se tuntuu rajoittuvan vain siihen miltä mä näytän. Pah, eihän se ole millään tavalla täydellistä, jos mä teen itelleni näin. Se on kuin täydellisyyden vastakohta. Se on mun kaapin mätänevin, haisevin ja suurin luuranko. Ei kukaan oon sanonun mulle, etten mä riitä, etten mä oo tarpeeksi. Miks mä sitte ite oon alkanu ajatella niin? Ehkä mä oon turhamainen ja ainoo ihminen kenellä häiritsee muutama liikakilo mun vartalossa.

Huomaan joskus ajattelevani, että sitten ku mä oon sen ja sen näkönen mä voin saada asioita mitä mä haluan. Sitte ne vasta onnistuu. Mä aina jauhan kaikille siitä, miten elämä on liian lyhyt kaikkeen turhaan ja miten kaikki järjestyy, tapahtuu syystä yms. Ja pahinta: sanon aina, että pitää rakastaa itteensä just sellasena ku on. Oonko tekopyhä, ku ite sit kuitenkin teen semmosta mikä ei todellakaan sovi "Hei elä hetkessä ja rakasta ittees!"- ajatteluuni. No mut toisaalta kaikkihan tapahtui syystä, eikä sattumaa oo, jotenka onko tälläkin sitten joku syy? Jep jep, ois ihan kiva jo nyt tajuta se, heh.

Oikeestaaan kyllähän mä rakastan itteeni ja sen takia tän on nyt loputtava. En halua enää vältellä ruokaa tai ahmia sitä ikäänkuin "varastoon". Mun on mahdollisuus vielä onnistua! Se on ainoo mahdollinen lopputulos.

xxx

Alku

Tuntuu hassulta ajatella, että mä kirjoittaisin blogia. Hmmm, osaankohan mä edes? No jos mä lähden siltä pohjalta, että teen sitä itelleni. Siit on apua, mä tiedän.

Mun tarkoituksena ois ns. terapioida itteeni tän mun ongelman kanssa. Ongelman, joka palaa mun elämään aina uudstaan ja uudestaan. Senhän piti olla jo nujerrettu. Me ei oikeestaan kohdata kovinkaan useasti enään, tämän ongelman kanssa siis, mut nää harvat kohtaamiset on sitäkin ahdistavimpia, tuskaisia ja vastenmielisiä. Mä haluan, että ne loppuu. Jaa siis, mikäkö mättää? Syömishäiriö.

En ole kertonut tästä ikinä kenellekkään. Mä en ole mitenkään masentunut tai muutenkaan mun elämä ei ole kurjaa. Se on oikeestaan tosi ihanaa ja siks mun on vaikeeta käsittää, miks teen toisinaan itelleni jotain niin vastenmielistä. Koen, että mun itsetuntokin on ihan ok ja en pidä itteeni mitenkään rumana. Jotain kuitenkin tapahtui noin kolme vuotta sitten ja mä aloitin tän ongelman. Opettelin sen. Tyhmä! Mä toivon et tää ajatusten kirjoittaminen auttais mua ja ehkäpä joku muukin saisi tästä jotain irti.

Syömishäiriö. No siis tarkemmin sanottuna mä syön ihan tajuttomia määriä ja tuntuu, että en tuu koskaa täytteen --> morkkis --> oksennus. Lyhyestä virsi kaunis. Sanoin aikaisemmin, että kohdataan harvoin ja tarkoitin siis noin kerran kolmes kuukaudes. Silloin ku kohdataa, vierailee se mun luona about viikon.. yleensä.

Mä oon päättäny sellättää tän, koska mun elämä on arvokkaampaa! Mä oon arvokkaampaa! Ja tästä on mun mielestä hyvä alkaa.

xxx