Piilossa

Ai vitsi mä vihaan näitä päivä, ku mulla on koko ajan loputon tarve ajatella ruokaa ja miten syön tai en syö. Turhauttavaa. Mun pitäis kai täyttää mun päivät kokonaan jollain, ettei mulle jäis aikaa ajatella syömisiäni. Tänä aamuna kun mä heräsin, näytin kauhealta, olo oli kauhea. Mun silmät ja oikeestaan koko kasvot huusi, että oon viettänyt koko eilisen kamppailen ahmimista ja oksentamista vastaan. Olin lievästisanottuna turvonnut... ei siitä sen enempää.

Mua ahdistaa, että joudun taas tavallaan aloittamaan alusta ja kaikki se hyvä, mitä oon kuluvina kuukausina tehnyt, tuntuu valuvan hukkaan vain viikossa. Ihan helvetin typerää!! En mä halua tätä. Miks mä oon kehittäny jonku tälläsen paskan olon ja tunteen ja tavan ja mielenhäiriön. En tiedä. Tai tavallaan kai tiedän...

Noin kolme vuotta sitten mä muutin toiselle paikkakunnalle. Mä muutin pois kotoa. Asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin. Ahdistuinko? Masennuinko? Koinko itseni huonoksi? En mä tiiä. Omasta mielestäni asiat oli ihan hyvin, normaalisti. Mut näin jälkeenpäin katsottuna, jokuhan siinä on pitänyt mennä vikaan kun mä aloin tehdä tämmöstä. Ehkä liian suuria muutoksia kerralla tai liikaa aikaa, tylsää. Hah, naurettavaa. Tai ei oikeastaan.

Mä olen kai perfektionisti, mitä tulee muhun itseeni ja tekemisiini. Tai oikeastaan se tuntuu rajoittuvan vain siihen miltä mä näytän. Pah, eihän se ole millään tavalla täydellistä, jos mä teen itelleni näin. Se on kuin täydellisyyden vastakohta. Se on mun kaapin mätänevin, haisevin ja suurin luuranko. Ei kukaan oon sanonun mulle, etten mä riitä, etten mä oo tarpeeksi. Miks mä sitte ite oon alkanu ajatella niin? Ehkä mä oon turhamainen ja ainoo ihminen kenellä häiritsee muutama liikakilo mun vartalossa.

Huomaan joskus ajattelevani, että sitten ku mä oon sen ja sen näkönen mä voin saada asioita mitä mä haluan. Sitte ne vasta onnistuu. Mä aina jauhan kaikille siitä, miten elämä on liian lyhyt kaikkeen turhaan ja miten kaikki järjestyy, tapahtuu syystä yms. Ja pahinta: sanon aina, että pitää rakastaa itteensä just sellasena ku on. Oonko tekopyhä, ku ite sit kuitenkin teen semmosta mikä ei todellakaan sovi "Hei elä hetkessä ja rakasta ittees!"- ajatteluuni. No mut toisaalta kaikkihan tapahtui syystä, eikä sattumaa oo, jotenka onko tälläkin sitten joku syy? Jep jep, ois ihan kiva jo nyt tajuta se, heh.

Oikeestaaan kyllähän mä rakastan itteeni ja sen takia tän on nyt loputtava. En halua enää vältellä ruokaa tai ahmia sitä ikäänkuin "varastoon". Mun on mahdollisuus vielä onnistua! Se on ainoo mahdollinen lopputulos.

xxx